tänään alkoi joululoma. hienoa ! ei koulua, ei läksyjä, ei kokeita. kerrassaan hienoa !


kävelen iloisena koulusta kotiin entisen parhaan ystäväni kanssa, ja muutaman muun. laukussa on hyvä todistus ja kangaskassissa ystävieni antamia joululahjoja, lunta alkaa sata hiljalleen taivaalta. tunnelin kohdalla ystäväni jää tupakalle, jatkamme matkaa hänen ja muuan J:n kanssa (tyttöjä molemmat). he alkavat puhua jotakin, mitä en olisi koskaan halunnut kuulla.

... prinsessa lakanoita. unia, jotka eivät olleetkaan unia. "vituttaako ku et saa viikkoon?" "nnii. soitin sulle ja sanoin "et hei mie sain" ja sit: "nii miekii, ihan sama juttu!"" ja "arvaa oliko kiva keräillä vaatteit sielt lattialta?" ...


mitä mun ihana ex-paraskaveri on menny tekemään ? siis... asiahan ei mulle kuulu, mutta ... oon tuntenu kyseisen kaverin niin kauan, ja ällöttää ajatus sen jonkun... no jonkun kanssa. ja kun mä tiedän, että se jätkä on ollu paljon, paljon vanhempi. ainekin melkein täysikäinen, ja ex-paraskaveri reilusti alaikäinen. ja nyt olen aika varma, että se on tapahtunut, eikä koko juttu ole mitään kusetusta. ja kyseinen kaveri oli vielä humalapäissään.

luulin, että tunnen sen tytön. että se ei menis koskaan tekemään mitään tyhmää, se osais pitää varansa. luulin väärin, mä en tunne sitä enää. pelkään, että sille käy samalla tavalla, kun sen äidille. saa ensimmäisen lapsen 15-vuotiaana. niin ei saa tapahtua. pyydän.

koko asia ei kuulu mulle, mutten tahdo ajatella asiaa ... se ei kuulu sulle, rosie, usko ! mutta mä vaan toivon sille ihmiselle kaikkea hyvää, ettei sille tapahtuis mitään, mitä ei pitäis tapahtua. kai se on jotain peruja siitä, miten hyvä ystävyys meillä joskus oli. välitän siitä ihmisestä vielä niin paljon, etten halua, että jotain ei-toivottua tapahtuu. kai se tietää, mitä tekee, tai sitten ei. mutta ainahan sitä voi toivoa ja rukoilla.