En ole saanut yhtä ajatusta mielestäni, sen jälkeen, kun se putkahti päähäni viime kesänä. Haluan lähteä vaihto-oppilaaksi.

Ensin olin varma siitä, että viettäisin vaihto-oppilasvuoteni Etelä-Afrikassa. Hengailisin tummien futaripoikien kanssa Kapkaupungin parhaimmille rannoilla sekä kävisin katsomassa ystäviäni norsuja aina silloin tällöin. Kertoessani tämän uskomattoman hienon idean ihanalle isosiskolleni, hän oli innoissaan (tai ainakin hän antoi niin ymmärtää). Kertoessani mielestäni edelleen yhtä hienon idean äidilleni, hän ei ollut niin innoissaan. Aloimme ruotimaan asiaa yhdessä ja löysimme Etelä-Afrikasta monta epäkohtaa tai ainakin yhden todella suuren epäkohdan, jonka tiesinkin, mutta tiedostinko, jaa-a.

Etelä-Afrikka on erittäin vaarallinen paikka, niin sanoo äitini ja Wikipedia, joten kai se on uskottava! Tottakai minut maijoitettaisiin kunnon perheeseen, joka asuisi turvallisella alueella. Kävisin myös yksityiskoulua. Mutta sitten ajattelin, että enhän minä välttämättä saa kovin paljon ulkona liikuskella. En ainakaan pimeän tulon jälkeen. Olisiko Etelä-Afrikka sittenkään valkoihoiselle nuorelle (ja viehättävälle) naiselle se oikea paikka? Ei sitä koskaan voi tietää, mutta mielessäni (äitini helpotukseksi) hautasin kuvitelmani tummista futaripojista ja ystävistäni norsuista.

Australia on monen unelmakohde, niin sanoo moni vaihto-oppilas sivukin. Minä näen mielessäni Australian punaisena hiekkana ja Sydneynä. Siellä minä uisin ja surffaisin, sekä ruskettuisin hiekalla. Mutta siellä on hirveitä myrkkyhämähäkkejä ja -käärmeitä, metsäpaloja ja tavattoman kuuma kesäisin. Australia on myös niin kaukana, ja aikakin on niin eri kuin Suomessa. Entäpä Uusi-Seelanti? Sehän on lähes yhtä kaukana kuin kuu, toisella puolella Maapalloa, liian kaukana!

USA:han en koskaan ole halunnut lähteä, en vaihto-oppilaaksi siis. Jenkeissä minua kiehtoo suurkaupungit, kuten New York ja San Francisco. Vaihto-oppilaana voisin joutua Utahin perukoille 3 000 ihmisen kylään, jossa minua kohdeltaisiin kuin vierasta ulkoavaruudesta ja lähimpään suurempaan kaupunkiin olisi matkaa 500 kilometriä. Ei kiva! Tuo ihana Amerikan manner odottaa minua, mutta ei vaihto-oppilaana.

Englanninkieliseen maahan minä lähtisin, tietenkin. Iso-Britannia? Miksi lähtisin Britteihin, kun tarjolla olisi eksoottisempiakin kohteita. Britteihin lähtemistä kannattaa ainakin äitini, sillä se ei ole niin kaukana eikä siellä ole mitään kovin eksoottisia vaarojakaan. Lisäksi, jos saisin uusia ystäviä tai haluaisin palata katsomaan isäntäperhettäni Britteihin, ei matka olisi kovin pitkä eivätkä lennot niin kamalan kalliita. Vaihto-oppilasvuoden aikana myös vanhempani sekä ihana isosiskoni voisivat tulla minua sinne katsomaan, sillä kustannukset jäisivät tämän osalta melko pieniksi. Brittiaksenttia haluaisin oppia puhumaan lähes täydellisesti ja jalkapallokin on siellä suosittua (Valioliiga here i come!). Joten miksipä en lähtisi Britteihin?

Lähtisin vaihto-oppilaaksi lukukaudelle 2011/2012, joten aikaa lähtöön on vielä, eikä mitään on lyöty lukkoon (en siis ole lähettänyt hakemuksia tai mitään minnekään). Mutta vaihto-oppilasvuosi avaisi niin paljon uusia ovia maailmalle, antaisi uusia kokemuksia sekä itsevarmuutta, niin miten voisin olla lähtemättä? Tiedän, että minulla tulisi olemaan aivan hirveä koti-ikävä, sillä perheenni on minulle todella tärkeä, mutta silti haluan lähteä! Palan halusta lähteä.

Haluaisin lukion jälken lähteä opiskelemaan ulkomaisiin yliopistoihin taikka ammattikorkeakouluihin. Siinäkin asiassa vaihto-oppilasvuosi olisi mainio mahdollisuus. Oppisinhan minä puhumaan varmaa englantia, ja uskaltaisin jopa käyttää sitä. Miksipä en lähtisi sitten vaikka aupairiksi Jenkkeihin tai Australiaan?

Ongelmia vaihto-oppilasvuoteen liittyy kyllä. Niistä raha on suurin ongelma, sillä en haluaisin "pakottaa" vanhempiani maksamaan koko vuotta, sillä se on melko kallista. Lisäksi haluaisin lähteä Exploriuksen kautta, mutta sieltä pääsee vain kaksi oppilasta Iso-Britanniaan vuosittain. Mitä aikaisemmin hakee, sitä paremmat mahdollisuudet on päästä mukaan ohjelmaan. Kuitenkin minua pelottaa laittaa hakemus menemään, niin luulen myös äitiäni pelottavan, omalla tavallaan. Hakemuksen jälkeen pääsen haastatteluun, jossa täytyy puhua myös englanniksi, mutta enköhän siitä selviäisi ihan kunnialla. Minua pelottaa myös se, että kuinka ilkeältä tuntuisi, jos en pääsisikään ohjelmaan mukaan... Mutta kannattaa sekin riski ottaa, kun ajattelee kaikkia uusia seikkailuja, kokemuksia ja mahdollisuuksia, joista pääsisin nauttimaan!

ps. jännityksellä odotetaan kuinka pahasti vuodatus.net pahoinpitelee tämänkin kuvan :----D nyt sain latailtua kuvia vuodatuksen galleriaan, että josko joku haluaisi joskus niitä nähdä? niin ja toi kuva on otettu Nikon D80:llä uutena vuotena.