Huhhuh, olipa päivä. Lause siksi, että tänään alkoi kahden viikon pituinen TET-jakso. Oman TET-jaksoni vietän päiväkodissa, eskariryhmässä, jossa myös itse monta (monta!) vuotta sitten olin. Kaikki oli jotenkin kumman etäisen tuttua. Ja ihan hassua. Kaapit, pöydät ja tuolit olivat silloin monta vuotta sitten ihan oikean kokoisia, mutta nyt ne olivat niin pieniä. Joitain samoja leluja ja kirjojakin bongasin, sama uima-allas ja samoja temppujuttuja liikuntasalissa. Hassua, miten aikaa on kulunut niin kauan, kun sielä viimeeksi olen pyörinyt, mutta kuitenkin siitä on aikaa niin vähän. Lapset olivat söpöjä, tietysti!

Eilen illalla en saanut unta, kaikki ajatukset vain pyörivät päässä. Kaverit ja suhteeni niihin lähinnä. Ongelman nimi on se, että sain erään ystävät (nimetään hänet M:ksi) puheista pakkomielteen: minunkin on pakko tutustua uusiin ihmisiin, koska hänkin on tehnyt niin, minun on pakko. Ahdisti, kun en tunne ketään "feimejä" eikä minulla ole sellaista porukkaa, jonka kanssa hengata.

Tarviiko minun tutustua uusiin "feimeihin" ihmisiin? Ei tarvitse. En tarvitse suurta porukkaa, kavereita joilla voisin leijua, koska minulla on muutamia, okei yksi, aivan järjettömän hyvä ystävä, jota en vaihtaisi mistään hinnasta. Eivätkä ne ihmiset ole minua varten, minulla ja niillä ei ole samoja intressejä enkä halua sellaisia perusihmisiä kavereikseni, tai siis en tarvitse sellaisia. Tiedän, kuulostan kamalalle ja tiedän myös sen, että kaikkien kanssa on tultava toimeen. Tulen kyllä toimeen kaikkien ihmisten kanssa, mutta tarviiko minun olla niiden ihmisten kanssa, koska ei ole pakko? Vastaus on itsestään selvä, ei tarvitse.

Luulen, ja toivon, että ihmiset jotka ovat minua varten, joilla on samoja intressejä ja jotka ovat mukavia, hauskoja ja kaikin puolin ihania, ovat jossain muualla. En löydä sellaisia ihmisiä täältä, muita kuin sen yhden. Olen kyllä yrittänyt kaikkea, mutta tulos on mitä on. Eikä minun tarvitse olla kuin muut, ei tietenkään. Tämä on minun elämäni, minun maailmani, jonka asioista päätän hyvin pitkälti itse. Jos en halua tehdä jotain, en tee sitä. Jos joku leimaa minut sosiaalisilta taidoiltani vammautuneeksi sen takia etten tunne niitä "feimejä" enkä hengaa (enää) isossa porukassa keskustassa rikkomassa paikkoja, niin leimatkoon sitten. Teidän kyllä itse, mitä olen ja miten asiat oikeasti ovat.

Musen keikalla sain ahaa-elämyksen, jonka takaa nämä ajatuksen tulevat, kuulostaa ihan hullulle. Voi olla, että kaikki nämä ajatukset ja tämä "itsevarmuus" häviää, kun paluu koulunpenkille koittaa kahden viikon kuluttua ja totuus iskee naamaan kovaa. Enkä voi "hylätä" kaikkia kavereitani, vaikka tästä nyt saattaisi sellaisen kuvan saada, en minä voisi. On ne kuitenkin ihan mukavia ihmisiä, joskus. Ajatusmaailmaltaan jotkut ihmiset ovat vaan niin ahtaita ja teinejä, etten aina jaksaisi. Taka-alalla kummittelee kaiken tämän varmuuden keskellä kuitenkin se tunne, että mitä jos jään yksin? Mitä jos se yksi, ainoa, ihana ystävä hylkää minut jostain syystä? Jos joudun riitoihin kaikkien kanssa, ja jään yksin? Unohda nuo ajatukset, Rosie, ja elä tässä hetkessä! Nyt on kaikki hyvin, tulevaisuudessa asiat voivat olla toisin. Pää edellä jokaiseen juttuun, ja kokeile kaikkea uutta. Huhhuh.

- rosie

ps. lainatkaa mulle seittemän tonnii, haluun vaihtoon. voisin kirjoittaa tästäkin jonkun jutun, niiiiiin... nyt salatut!